Aluks olin et nyt riitti. Sit olin et ei sittenkään. Nyt oon taas, että ehkä joo. Nimittäin jenkkifutis. Sillä hetkellä, kun makasin maassa ja huusin ku palosireeni polveeni, olin saletti. Ei enää. Meni muutama tunti ja ajatukset oli toiset. Eiliseen saakka. Oon alkanu ymmärtään, että mitä tää tekee mun mielenterveydelle. Mietinkin, että miten oon ottanu tän päällisin puolin niin hyvin. En ookaan. Alitajunnassahan se myllertää. Mut arvatkaa onks alkanu taas janottaan? Jep. Ei mulla oo muuta tekemistä. Miksen mä jois pullollista punaviiniä keskiviikkona ja lähtis juomaan? Ja sama homma taas perjantaina. Lauantaina.. Ehkä jopa sunnuntainakin.
Ennen tätä loukkaantumista mun arki alko näyttään oikeesti hyvältä. Oli töitä, jaksoin urheilla, saavutinkin siinä jotain. Juominen oli vähentyny reippaasti. Mieli oli nii virkee, kun keväällä vaan voi hullulla olla. Uskalsin jopa pienesti, ihan vaan silleen salaa, haaveilla pelaavani joskus vielä ulkomaillakin jonkun kauden. Suomesta on lähteny daameja Jenkkeihin muutamaks kuukaudeks. Jos nekin ni miksen ehkä minäki? Joku on väittänyt, että lahjoja on. No mut se kaikki on tainnu nyt jäädä taakse. Oon muutenkin aika epätasapainonen ihminen, joten mun täytyy oikeesti miettiä miten mun pää kestää tämmöstä. Lähes vuoden mittanen takapakki. Jalat saa kyllä kuntoon, mutta korvien väliä ei välttämättä. Tai vaikka saiskin, niin sillä on paljon tuhoisammat vaikutukset, kun yhellä poikki menneellä etrustisiteellä tai revenneellä kierukalla.
Kuva: Merle Ziemann. Väärän värisissä paidoissa. Saintsin sinisissä Tampereella. Harkkapeli venäläisiä vastaan. Kypärässä on sentään oikeet tarrat!
Oon ihminen, joka tarvii liikuntaa. Musta muuttuu muuten ylivilkas pikkulapsi, joka menee pitkin seiniä. Nyt mä en saa sitä. Pääsen salille. Poljen kuntopyörää. 20 minuutin polkeminen 4 kertaa viikossa ei todellakaan vastaa sitä määrää, mitä oon tottunut tekeen viimesen 2 vuoden sisällä. Sitä paitsi mä oon tottunut siihen, että reeneissä kuuluu pahoinpidellä joku. Emmä tuolla salilla voi mennä juokseen jotaki kumoon. Mihin mä nyt enää puran paskan päivän? Heittelenkö mä kotona tavaroita? Sekin tulee kalliiks. Eihän sillä yksin asuessa olis mitään merkitystä. Mutta niin kauan, kun täällä toinen ihminen asuu, mun on mietittävä myös sitä.
Niimpä mä sitten tosissani olen alkanut harkitseen, että josko jättäisin jefun. Tähän astisen elämäni tokaparas asia. Vaikee päätös. On mulle onneks aikaa miettiä. Mutta… Ens vuonna pitäis mennä naimisiinkin. Kauden jälkeen. En haluais tehdä sitä pyörätuolissa. Ja kyllä mä pidän tätä mun helposti järkkyvää mieltänikin melko tärkeenä. Oon jotenkin saanu kaikesta menneestä huolimatta säilytettyä järjen päässäni, haluaisin pitää sen niin.
Oon harrastanut kaikkea, siis kaikkea, uinnista moottoriurheilun kautta jääkiekkoon ja ratsastukeen. Lentopalloo, kaukalopalloo, sählyä, yleisurheilua. Vaikka mitä. Koskaan en ole missään muussa lajissa murtanu edes sormea. Miks just tässä, kaikista siisteimmässä lajissa, jossa vois pärjätä vielä tällä iällä?
Makustelin ajatusta pelipaikan vaihtamisesta. Keskushyökkääjänä vaan oikeesti taitaa sattua eniten loukkaantumisia. Ja onko ihme! Kaikki haluu tappaa sut. Kun muutama sua moninkerroin isompi jässikkä taklaa kahdesta suunnasta, on loukkaantumisriski tosi suuri. Mut ei. Ei mua kiinnosta mikää muu pelipaikka. Joko oon running back tai sit en pelaa. Kyl se näin o! Kai mussakin joku pieni masokisti asuu. Ehkä mä alotan painin? Jotenkin kyllä ahdistaa, kun se toinen ihminen on niin pirun lähellä. Joku, jota en tunne, koskee muhun. Apua. Eikä ees varusteita välissä. Mutta voishan sitä kokeilla. Jotain mä tarvin ton jefun tilalle kuitenkin. Mietintämyssy päähän. Jännä nähdä kuin käy.
Phiis, moro.
Mä oon niin kateellinen ihmisille, jotka jaksaa meikata joka paikkaan. Salille, kauppaan, syömään, kahville, kouluun, töihin. Mä en jaksa. Teen sen korkeintaan kaks kertaa viikossa. Sillon siihen liittyy yleensä juominen. Se, että kuljen ilman meikkiä kaikkialla, ei tarkota hyvää itsetuntoo. Ei. Meikäläisen on Etelä-Suomen huonoin. Oon vaa nii laiska. Näytän kyllä kammottavalta ilman meikkiä. Paitsi kesällä. Ruskeena kaikki on paremmin. Ylipäätään muutenkin kesällä on kaikki paremmin. Enivei.. Ei tarvis paljon meikata. Vähän meikkivoidetta tasottaan punakkaa ihoo ja ripsiväriä. Mut ei. Kauhee duuni. Kohtahan ne joutuu kuitenki peseen pois. Mitäs sit jos kukaan tuttu ei nää mua? Oon meikannu ihan turhaan. Onks erikoinen ajatusmaailma?
Pelastus olis varmaan ripsienpidennykset. Emmä jaksa laittaa niitäkään. Vie liikaa rahaa. Ja aikaa. Makaa nyt 1,5h paikallas silmät kiinni, kun joku räpeltää sun ripsiä. Mähän en pysty makaan paikallani edes 2 minuuttia. Oon saletti, että saisin ADD-testissä 10/10. Solarium on myös yks vaihtoehto, mutta kun pelkään ihosyöpää. Kyllä. Mähän kärsin tanatofobiasta. Luulen/pelkään koko ajan kuolevani. Millon anestesiaan, millon ihosyöpään, tukehtumiseen, aivotärähdykseen, auto-onnettomuuteen, meteoriittiin, hukkumiseen jne. Lista on aika pitkä. Mullahan on ollu ihan kaikki sairaudetkin HIV:stä veritulppaan. Yks oire, Google esiin ja tadaa. Tällä kertaa reuma. Ens kerralla se voi olla vaikka maksakirroosi.
Mä kärsin tosiaan atooppisesta ihosta, kuten moni muukin suomalainen. Talvellahan se räjähtää ihan kamalaks. Lääkkeillä/ruokavaliolla kuriin. Siltikään se ei tee koskaan ihosta täysin silkosta. Siks on melko vaikeeta pitää iho tasasen värisenä. Jossain on aina pientä punotusta. Paitsi kesällä. Luojan kiitos kesä täällä Suomessa kestää vaan 2-3 kuukautta. Saa loput 9 kuukautta taistella atopiaa ja masennusta vastaan. Yleensä oon kyllä talvella heittänyt Aasian suunnille reissun, mutta tänä vuonna se jäi väliin. Miksikö? Suurin syy jenkkifutis. En halunnut olla kuukautta poissa reeneistä. Tekniikkaleirikin sattu just sille ajalle, kun olisin ollu pois. Päätin panostaa harrastukseeni, joka multa muuten vietiin taas vähäks aikaa pois.
Nopee tilannekatsaus tähän väliin, kun nyt kerran aloin jefusta puhumaan. Kerroin tossa aiemmin, että polvi meni. No sehän meni niin, että 20.4 se leikataan. Eturistiside poikki, kierukka revenny, 3 luumurtumaa, sisäsivuside venähtäny, pientä rustovaurioo. Ei sen kummempaa siis. Vittu. Kausi pakettiin, majuhaaveet vessanpönttöön. Saan pukee kamat päälle taas ens tammikuussa. Niin se elämä muuttuu. Nyt mä käyn 4 kertaa viikossa salilla ja koitan syödä järkevästi, että en oo kesää vasten siinä 70 kilon nestepöhönaamamaha kunnossa, jossa olin joskus aikoinaan. Enää 5 kiloo. Hyi. Omituiseks tän tilanteen tekee se, että en oo vielä kertaakaan vaipunu siihen mulle hyvin ominaiseen epätoivoon. Siihen kaikkionpaskaapaitsikusi-kuntoon. Oonkohan mä tajunnu tätä edes? Tuskin. Onneks pääsen sentään pirun hyvän likkaporukan kanssa pääsiäisenä Leville. Ne lupas vetää mua pulkassa. Ja sehän ei ole mikään laskettelureissu…
Ps. Arvatkaa muuten mikä tossa häshtägissä vituttaa eniten? Se on täynnä kuvia naisista, joilla on täyteaineet huulissa, kestopigmentointi kulmakarvoissa ja ripsienpidennykset. Mitä? No vittu ethän oo! Meniks mulla jotain ohi? Ihan sama ku sanoisin, että mä oon brunette (oon siis blondi). Noihan on niinku kestomeikki. #nomakeup tarkottaa, että sillon ollaan au naturel. Eikö? Sä et ole millään muotoo #nomakeup, jos omistat jotain edellä mainituista. Että paa mielees, Maisa Torppa!
Phiis, moro!
http://www.bulimedia.com/blogit/maisa-torppa.html
Mitä mä just luin? Maisa Torppa teilaa Temptation Island Suomi-kohuparit. Hän tuntee myötähäpeää. Kyllä. Maisa Torppa. ”Eikö omassa elämässä ole tarpeeksi jännitystä, tai ovatko esimerkiksi Porin baarit ja punttisalit tosiaan käyneet niin tylsiksi?” Sitä samaa voisin kysyä sulta? Ei taida oma elämäsikään olla järin jännittävää, kun olet hakenut siihen vauhtia millon mistäkin pilipaliohjelmasta. Lähtisit tuonne itsekin, mutta eihän sulla reppana ole miestä! Maisa, mikä erottaa sut noista huomionkipeistä suomijunteista?
Miss Suomi Bea Toivosen mekosta löyty myös kommenttia. Hauskaa, että tyylitajuton viiskymppisen tavoin pukeutuva daami, jonka pää on värjätty 10 euron värinpoistolla vetyperoksidiblondiksi, viitsii kommentoida kenenkään asua. Tai kommentoida ylipäätään. Mitään. Ikinä.
Ja sitten… Kiksauttaa. KIKSAUTTAA?! En pysty sanoon tota ees ääneen. Maisa, tästä jos jostain tulee myötähäpeä!
http://www.como.fi/uutiset/suomen-seksikkain-kiinteistonvalittaja-kaunis-kuin-barbie-kuva/Kaunis barbie?! Eihän oo kun pissis. Bodareiden rusketusvoiteella itsensä oranssiksi värjännyt pissis. Btw. Jokainen, joka sun kuvan on jossain nähnyt, miettii samaa. Mikä tää huulihomma on? Mikä saa sut kerta toisensa jälkeen maalaan ne VALKOSIKS? Huulten kuuluu olla punaset. Tai sinnepäin. Ei viiksiäkään värjätä sinisiks. Huulista puheen ollen… Mitä jos muuten istuttaisit itsellesi kulmakarvat huulten täyttämisen sijaan?
Ps. Jos siellä nyt joku pahoitti mielensä ja miettii, että mikä oikeuttaa mut parjaan Maisaa, niin kaikki tossa edellä mainittu.
Pps. Huominen magneettikuvaus jännittää. Pelottaa. Toivon sormet ja varpaat ristissä, että kierukka olis kunnossa. Keskiviikkona se sitten selviää.
Phiis, moro.
Siltä se tuntuu. Nyt mä muistan, minkä takia oon pessimisti. 3 sekunnissa voi tuhoutua kaikki tänä vuonna saavutettu. Maajoukkueen karsintaleiri, työpaikka, Levin reissu. Tapahtu se, mitä mä just viime blogissa pelkäsin. Loukkaantuminen reeneissä. Polvella ei tee tällä hetkellä mitään. Oon menossa tänään Mehiläiseen ja sieltä tarttuu mukaan kepit sekä luultavasti aika magneettiin. Kävellä ei pysty. Polvi ei taitu. Särkee levossakin. Jotenkin se väänty. Oma vika. Otin liian pystyssä vauhtia fullin paikalta blokkiin rynnätessä, ja puolustuksen endi pääsikin linjan päästä runttaan vielä vasempaan olkapäähän. Otin oikeella jalalla tukee ja polvi ympäri. Huusin kun syötävä. Kuulu, ja tuntu, pelottavan kova napsahdus. Mulla ei ole enää yhtäkään tervettä polvee. Vasen nilkka on ok. Se meneekin aeuraavaks, kuhan pääsen taas harrastaan.
Viime kerralla pystyin sentään ajaan autoo. On automaatti ja vasen polvi oli paketissa. Nyt en pysty siihenkään. Se on maailman kamalin tunne, kun joudut turvautuun toiseen ihmiseen. Ihan kaikessa. Et pääse suihkun lattialta ylös ilman apua ja kahvikupin kantaminen olohuoneeseen, läikyttämättä, on mahdotonta. Puhumattakaan siitä, että menisit yksin kauppaan. Saatika siivoisit. Siinä koetellaan parisuhdetta. Molempien hermoja. Onneks meiän tasasen tappavaa parisuhdetta ei ookaan vielä koeteltu!
Ehkä mua ei vaan oo tarkotettu jenkkifutariks? Yläkerran Herra yrittää kyllä kaikin tavoin asiasta vinkkailla. Minä se en kuuntele. En oo kuunnellu ikinä. Ketään. Mä lopetan tän vasta sitten, kun lääkäri kieltää. Vaikka eihän tässä oo mitään järkee. Ei mitään. Reenaan joka syksy ja kevät verenmaku suussa, kunnes just niillä ratkasevilla hetkillä loukkaannun. Tää on jo kolmas kerta. Vuoden sisään. Ja nyt puhutaan isoista loukkaantumisista. Tän kaiken lisäks on murtuneita sormia, löysiä ranteita, venähdyksiä, verta vuotavia haavoja, hyppääjän polvi, vaivasenluu, rasittuneet polvet jne. Lista on aika pitkä. Sanonta ”urheilija ei tervettä päivää näe” pitää meikäläisen kohdalla helvetin hyvin paikkansa.
Tosiaan: tää on se syy miks mä olen pessimisti henkeen ja vereen. Vähän liian monta kertaa kokenu sen, että just kun on kaikki suht hyvin niin se kyllä menee pilalle. Jotenkin. Sitä aina odottaa, että koska jotain tapahtuu. Tällä kertaa tein sen virheen, että innostuin liikaa. Olin niin ilonen maajoukkueen karsintaleiristä. En voinu kuvitellakaan loukkaantuvani sitä ennen! Unohdin siis, että kaikki voi ihan oikeesti mennä vituiks. 3 sekunnissa!? Jos tässä vaiheessa joku jaksaa olla vielä yltiöpositiivinen niin hattua nostan.
Ps. Mä en muuten tartte tsemppauksia. Enkä voivottelua. Mä tartten terveet jalat. Mun koko kevät on pilalla. Ehkä kesäkin.
Tänään en sano phiis.
Moro.
Hajusta. Siitä, että koiranpaskat valuu jalkakäytäville. Ja hullut sekoo. Kevät on mullekin hankalaa aikaa. Syksy on oltu mieli maassa ja lasi puoliks tyhjänä. Harmaa vuodenaika on kuitenkin väistymässä. Päivä pitenee ja aurinkokin paistaa. Kaikilla alkaa oleen virtaa. Ollaan niin maanisia, että masentuneita hirvittää. Kattokaa muuten Facebookianne. Erikoiset ihmiset alkaa oleen vieläkin erikoisempia. Yheltä tulee 10 päivitystä päivässä, toisen on sitäkin sekavampia. Hullut siis vauhkoontuu.
Kevät tuo kai tavallaan mukanaan sellasen fiiliksen, että tarvis jotenkin uudistua. On paljon odotuksia. Ei voi jäädä enää himaan peiton alle märehtiin. Keväällä täytyy mennä pihalle. Alottaa vaikka lenkkeily. Syksyllä sai olla masentunu. Kaikkia muitakin vituttaa kun kesä on ohi, ja vettä sataa vaakasuorassa päivästä toiseen. Keväällä ei saa ahdistaa. Joitaki vaan kuitenkin ahdistaa. Keväthän on (kuulemma) itsemurhien ”kulta-aikaa”. Mua ehdistaa esimerkiks se, että monet matkustaa, mutta ite ryvet siinä samassa taloudellisessa ahdingossa kun syksylläkin. Jefukausikin on alkamaisillaan. Se tuo mukanaan tosi sekavia tunteita. Tavallaan oon niin innoissani, että en millään malttais odottaa ensimmäistä peliä. Alitajunnassa kuitenki muistaa miten viime kauden alussa kävi. Mitä jos notkun tänkin kesän keppien varassa!? Monien mielestä mietin liikaa. Nii mietinki. Mun on aina pakko spekuloida ja pyöritellä jotain asiaa päässäni. Mitä ihminen tekee jos ei ajattele?
Ps. Älkää muuten vittu marisko, että eduskunta on täynnä urpoja jos ite äänestätte sinne Teppo Säkkisiä. Kattokaa ny!!! Voiks tota kukaan ottaa tosissaan??? Meikattu ”mies”, joka haki tytärtään tarhasta KÄNNISSÄ. Just tätä Suomi tarvittee.
Phiis, moro.
Tulispa raittiudesta samanlainen villitys kun kuntoilusta. Olis helpompaa luopua viinasta jos muutkin tekis samoin, mutta tokkopa tulee. Ihmiset on dokannu aina Raamatun ajoista tähän päivään. Kuulun itekin alkoholin suurkuluttajiin. Aloin viettää rokkistaran elämää heti kun 18vee tuli mittariin. Aluks viikosta meinas loppua päivät. Sillon tuli vedettyä. Puberteetti-iän infernaaliset darrat oli historiaa. En tosin osaa enää juoda. Nykyään lähes aina se lähtee lapasesta. Filmi poikki ja sekoominen. Aamulla morkkis. Juominen on menettäny merkityksensä. Silti sitä vaan seuraavana lauantaina lähtee uudestaan. Miks? Selitys ja persereikähän löytyy kaikilta. Myös multa. Aina on jotain. Kaverin synttärit, saunailta, Haloo Helsingin keikka, tuparit. Listaa vois jatkaa loputtomiin. No voisko näihin tapahtumiin osallistua selvin päin? Ei. Ei todellakaan. Reaktio olis sama kun kävelis kauppaan ilman housuja. Kaikki kattois kieroon, ja loppujen lopuks joku pyytäs varmaan poistumaan. Ihminen, joka pyörii selvin päin humalaisten seassa, on pelottava. Sehän muistaakin kaiken!? Siinä voi olla myös sellanen mahdollisuus, että tämä ennen kaikkia naurattanut hassunhauska sanaseppo onkin raittiuden myötä muuttunu täysin antisosiaaliseks. Entä miltä se sitten itsestä tuntuu? Rasittavalta. Kaveriporukan keittiöpsykologi antaa oman analyysinsä valinnastasi, toinen läikyttää punaviiniä paidalle ja kolmas huutaa. Tai sitten kaikilla on helvetin hauskaa. Paitsi sulla. On siis parempi aukasta suosiolla korkki tai jäädä kotiin. Ensimmäinen vaihtoehto houkuttelee tietysti enemmän. Mähän voisin jäädä jostain paitsi! Niinku mistä? Niistä samoista naamoista, jotka näin edellisenä lauantaina. Siitä samasta baarista, jossa oon viettäny viimiset sata viikonloppua. Joopa joo… Mutta vaikee on silti olla lähtemättä. Kaikesta edellä mainitusta huolimatta. Viime viikolla asiakas tarjos mulle liköörikarkin ja meinas jo siitäkin hirttää kiinni. Orastava alkoholiongelma? Tähänhän mä vastaan, että no sit on muillaki!
Ps. Mähän sovella tässäkin tätä nollasta sataan-menetelmää. Joko mun täytyy olla juomatta tai sit juon joka vklp. Toi 2-3 viikon välein ei vaan toimi. Taidan palata siis siihen joka viikonloppuseen ralliin…
Phiis, moro.
Lupasin, etten erittelis päivän aikana syömääni ruokaa, muuuutta kun se ei liity fitfatfutfotbuumiin ni menköön. Sen verran on pakko siis kertoo, että välttelen jauhoja. Syy siihen löytyy puhtaasti iho-ongelmista. Mulla räjähtää atooppinen iho joka talveks. Oon kuiva kun korppu enkä selviä suihkun jälkeen vessasta olkkariin ilman rasvaa (mulla on 120 erilaista rasvaa. Silmiin, käsiin, jalkoihin, huuliin, selkään ja naamaan. Oikeesti ei oo kun yhtä. Apteekin Essex toimii). T-paitasillaan on siis aivan turha kuvitella lähtevänsä minnekään. Ei baariin, ei salille, ei töihin. Selkä ja kädet on täynnä pieniä punasia miinoja. Hyi helvetti. Se ei muuten oo mikään jalkasieni eli ei tartuntavaaraa. Oon just sitä tyyppiä, joka on allerginen kaikelle, kärsii atooppisesta ihosta ja valittaa aina pikkuvaivojaan. Nyt mulla on hyppääjän polvi ja vaivasenluu. Niin ja selkä ei kestä seisomatyötä. Enivei, mä päätin sitten Googlehulluna ettiä tähän jotain muuta ratkasua lääkkeiden sijaan. Vehnäjauhot oli puheenaiheena aika monella keskustelupalstalla. Onks muuten teiän mielestä keskustelupalstaihmiset kipeitä?! Ja ärsyttäviä?! Yks kysyy apua ongelmaan ja joku koulukiusattu näsäviisas imbesilli kommentoi jotain mukanokkelaa. Sitten väännetään VUOSITOLKULLA siitä, kuka on oikeessa. Vitun bimbot. Olispa itelläkin aikaa roikkua netissä kinastelemassa riisin erilaisista keittotavoista. Palataas niihin jauhoihin… Niissähän ei ole mitään mitä me tarvittas, joten alotin ensin kokonaan viljattoman ja olin 2 kk putkeen ihan ilman mitään. Koska otin samaan aikaan kortisoonikuurin niin en heti nähny auttoko se ihoon (kuuri kun hoiti sen kuntoon). Turvotus kuitenkin lähti ja mieli oli virkeempi. Sit tuli joulu ja no… Kyllähän te tiiätte, ei jouluna voi olla syömättä!! Mun joulu kestikin kuukauden ja puputin taas mitä sattu. Iho alko meneen jälleen huonoon kuntoon ja pinna oli ihan viulun kireellä päivästä toiseen (täähän ei sinänsä ole mulle mitään uutta, mutta tohon liitty vielä melankolisuus. Masentunu oon nimittäin erittäin harvoin). Mietin, että mikä nyt mättää ja jätin taas jauhot. Tällä kertaa niin, että saan herkutella sen kerran viikkoon. Sillon vedän leipää, pastaa, pizzaa, hampurilaisia. Mitä vaan nyt mieleen juolahtaa. Mä kun en pysty kokonaan jauhoista luopuun. Rakastan esimerkiks leipää! Meni kai viikko niin iho rauhottu ja olo oli muutenkin parempi. Toi on siis mulle paras systeemi! Kerran viikkoon mitä vaan ja loput päivät rauhassa. Iho pysyy kuosissa ja koko aika ei tartte tuntee itteensä ilmapalloks. Suosittelen kokeileen jos on jotain iho-ongelmia. Sama pizzanaamoille! Auttaa kuulemma finneihinkin… Soveltakaa noita ruokavaliojuttuja, kokeilkaa mikä teille sopii. Toinen voi syödä vähän ja toinen ei ollenkaan. Ja jos joku ajattelee, että eihän sitten voi syödä mitään niin kyllä voi. Jopa minä saan tehtyä ihan kivasti erilaisia ruokia (pari vuotta sitten perunoiden keittäminenkin oli hankalaa). Syön kasviksia/vihanneksia/juureksia, hedelmistä banaania (oon tosiaan allerginen suurimmalle osalle), perunaa, riisiä, kanaa, jauhelihaa, kalkkunaa, maitotuotteita (niistä en kykene luopuun vaikka haluaisin), kananmunia, kinkkua, sieniä jne. En ole siis dieetti-ihminen, syön arkena kuitenkin melko terveellisesti. En kiellä iteltäni mitään, paitsi ne jauhot, koska en usko sellaseen. Kuin uuvuttavaa taistella jokaista mielitekoo vastaan? Jos mun tekee mieli syödä suklaapatukka niin mä syön. En usko, että se 80g vaikuttaa kovin dramaattisella tavalla meikäläisen painoindeksiin. Tai jos vaikuttaa niin wa evö, johan mut on rengastettu. Ei vaan…
Onneks päädyin muuten vetään eilen tän paskavattan täyteen patonkia, karkkia ja croissanttia niin voi tänääm hyvillä mielin reenata. Not. Kaikki puskee nielusta ylös, vettä ei oo juotu lasiakaan ja röökiäkin on jo tällä viikolla muutama menny. Poltan yleensä tosi vähän. Arkena ehkä noin 0-5 tupakkaa. Huomaatteko: jaan kaiken arkeen ja viikonloppuun.
Ps. Te, joita ei kiinnosta latiakaan huolehtia omasta hygieniastanne: älkää poistuko kotoa. Älkää tulko kauppaan. Tai pankkiin. Ainakaan ilman dödöä, hajuvettä, hajunsyöjää, ilmanraikastinta ja wunderbaumia. Vaikka ootte ite tottuneet siihen, että löyhkäätte Karanojan kaatopaikalle, niin ottakaa meiät muut ihmiset huomioon! Oli eilen tosi kiusallista seisoa kassajonossa ja pidellä nenästään kiinni, kun takana seisova hevitakkutukka oli päättänyt irtaantua suihkuttomasta tietokonemaailmastaan tähän todellisuuteen.
Phiis, moro.
Valitsin nimeks Nollasta sataan siks, että kiihdyn samanmoisiin lukemiin sekunnissa. Mulla on myös sata rautaa tulessa. Tai sitten nolla. Tällä hetkellä on se sata. On reenejä, kuntosalia, junnujen valmentamista, valmentajakursseja, jefuleirejä, töitä, häät tulossa, koulua, uutta asuntoa… Teen kaiken joko 100% tai sitten en ollenkaan. Harvoin puolivaloilla. Joskus on tietty niitäkin päiviä. Nolla ja sata on kuitenkin mun lempiluvut.
Luonteeltani olen tosiaan pessimisti. Aina menkkapäissään. Se tulee näkymään mun blogissani. Eli siis Sara Chafakin ig-profiiliin mulla ei näin ollen ole mitään asiaa. Neiti ei nähkääs perusta negatiivisuuteen. Muistaa kyllä mainita siitä joka käänteessä. Vai oliskohan niin, että daami ei kestä kritiikkiä? Helvetin hyvännäkönen muija mutta ihan tyhjäpää. Niinkun kaikki julkkisSarat. Mähän en ole julkkis. Vaikka kyllä sitä tyhmyyttä löytyy näidenkin korvien välistä. Sen sijaan, että olisin valjastanut terävän pääni johonkin järkevään, päätin mielummin lintsata puolet kuudennesta luokasta. Siitä vaikka lisää myöhemmin. Oho, lähtipäis raiteiltaan…
En aio blogissani kertoa siitä, kuinka läskistä tuli laiha. Ei tullut. En erittele päivän aikana syömääni ruokaa tai kerro paljonko salilla kyykkäsin. Enkä varsinkaan aio olla se perkeleen positiivinen päivänsäde, joita tuntuis ainakin meikäläisen Facebook olevan pullollaan. Kaikilla on aina kaikki niin saatanan hyvin. Laitetaan tällä vähän vastapainoo sille niin näätte millasta on, kun #lifeisgood:n sijasta häshtäg onki lifeisnotgood. Kerron siis blogissani mielialostani, ärsyttävistä asioista ja harrastuksestani. Viimeisin tulee luultavasti viemään eniten palstatilaa. Joskus saatan kertoa jotain hyvääkin.
Pelaan tosiaan amerikkalaista jalkapalloa Hämeenlinna Lady Huskiessa. Joukkue perustettiin 2013 syksyllä ja sieltä saakka oon ollut mukana. Ollaan ykkösdivarissa. Pelipaikkani on alusta saakka ollut RB eli running back eli keskushyökkääjä. Meitä backeja on erilaisia. Tailbackit kantaa pääsääntösesti palloa ja fullbackit blokkaa pallonkantajalle tietä. Lätkätermein ne olis niinku fyysinen ja kiekollinen. Offseasonilla oon reenannut molempia. Ensimmäinen vuosi meni aivan penkin alle. Reenasin syksystä kevääseen vaan sen takia, että polvesta repes osittain eturistiside kuukaus ennen kauden alkua. Sainkin sen kuntoon ekaan peliin (vastassa Hyvinkää Falcons) ja pallonpalautuksessa puoliajan jälkeen tulikin parista suunnasta taklauksia, joiden seurauksena meikäläisen lasinilkka särkyi. Revennyt nivelside, luumustelma, rustovaurio ja jännetupintulehduksia. Nice. Ei muuta kun kepit takas ja Himokselle viettään juhannusta. Vitutti niin paljon, että olisin mielellään sahannut molemmat jalat irti. Loukkaantumiset olikin sitten meiän joukkueen vitsaus. Miltein koko hyökkäys lähti laulukuoroon. Niistä onneks monet toipui ja Ladyt voittikin vikan pelin Joensuu Wolvesia vastaan. Hienoo! Ite pysyttelin visusti poissa koko jenkkifutiksesta. Vitutti niin paljon. Kesän lopussa olin konkannut paskana olevan nilkan kanssa jo kolmisen kuukautta. Piti ottaa yhteyttä ortopediin. Tohtori totes, että leikataan. Mulle iski paniikki (se tietäis monen kuukauden kuntoutusta ja pitäis pysyä 9kk poissa lajin parista). Sehän ei meikäläiselle sopinu ja tongin netistä vertailuja erilaisista nilkkatuista. Yks oli yli muiden ja se tuki on mulla edelleen enkä luovu siitä koskaan. En siis ikinä mennyt siihen leikkaukseen. Hyvin toimii kuitenkin. Pääsin takas reenaan ja syksy hiottiin perusjuttuja. Vuoden alussa laitettiin varusteet taas pitkästä aikaa päälle ja kaikki menikin alusta saakka, yllätysyllätys, päin Pirkkalaa (mistä tää sanonta tulee??). Itsevarmuus oli kadonnu jonnekin. Ei tullut hyviä juoksuja, ei blokkeja, ei mitään. Joka reeneissä sattu jotain pientä haaveria. Kontakti alko jännittään enkä luottanu taitoihini. Koko jenkkifutis tuntu pakkopullalta ja ehdinkin jo päättää, että jään hetkeks sivuun. Katteleen ja mietiskeleen. Tää oli tammikuun loppua ja mulla oli vielä edessä tekniikkaleiri Eerikkilässä. Sinnekään ei huvittanut lähteä. Painelin leirille leuka rinnassa ja paskaa housussa, mutta tulinkin pois ihan uutta virtaa täynnä. Leiri meni helvetin hyvin eikä mitään sattunu. Palloiluhallissa alkokin reenit taas maistuun. Luojan kiitos en jääny sivuun. Nimittäin vähän leirin jälkeen valmentajalta tuli sähköposti, jossa tiedusteltiin kiinnostusta maajoukkuehommiin. EM-kisat olis Espanjassa elokuussa. Ensimmäinen karsintaleiri on viikko pääsiäisen jälkeen. Sinne mä nyt olisin menossa. Vaikea uskoa, mutta siitä sitten innostuin niin notta salikortinkin hain ja aattelin vetää loppurutistuksen leiriä varten. Näytetää mistä Lady Huskiet pissii.
Ps. Jos tykkäsit niin lue seuraava ja jos et niin lue silti.
Pps. En panosta sen enempää oikeinkirjoitukseen, sillä saan tehdä sitä ihan tarpeeks koulussa.
Phiis, moro.
