Blogista ja sen nimestä
Valitsin nimeks Nollasta sataan siks, että kiihdyn samanmoisiin lukemiin sekunnissa. Mulla on myös sata rautaa tulessa. Tai sitten nolla. Tällä hetkellä on se sata. On reenejä, kuntosalia, junnujen valmentamista, valmentajakursseja, jefuleirejä, töitä, häät tulossa, koulua, uutta asuntoa… Teen kaiken joko 100% tai sitten en ollenkaan. Harvoin puolivaloilla. Joskus on tietty niitäkin päiviä. Nolla ja sata on kuitenkin mun lempiluvut.
Luonteeltani olen tosiaan pessimisti. Aina menkkapäissään. Se tulee näkymään mun blogissani. Eli siis Sara Chafakin ig-profiiliin mulla ei näin ollen ole mitään asiaa. Neiti ei nähkääs perusta negatiivisuuteen. Muistaa kyllä mainita siitä joka käänteessä. Vai oliskohan niin, että daami ei kestä kritiikkiä? Helvetin hyvännäkönen muija mutta ihan tyhjäpää. Niinkun kaikki julkkisSarat. Mähän en ole julkkis. Vaikka kyllä sitä tyhmyyttä löytyy näidenkin korvien välistä. Sen sijaan, että olisin valjastanut terävän pääni johonkin järkevään, päätin mielummin lintsata puolet kuudennesta luokasta. Siitä vaikka lisää myöhemmin. Oho, lähtipäis raiteiltaan…
En aio blogissani kertoa siitä, kuinka läskistä tuli laiha. Ei tullut. En erittele päivän aikana syömääni ruokaa tai kerro paljonko salilla kyykkäsin. Enkä varsinkaan aio olla se perkeleen positiivinen päivänsäde, joita tuntuis ainakin meikäläisen Facebook olevan pullollaan. Kaikilla on aina kaikki niin saatanan hyvin. Laitetaan tällä vähän vastapainoo sille niin näätte millasta on, kun #lifeisgood:n sijasta häshtäg onki lifeisnotgood. Kerron siis blogissani mielialostani, ärsyttävistä asioista ja harrastuksestani. Viimeisin tulee luultavasti viemään eniten palstatilaa. Joskus saatan kertoa jotain hyvääkin.
Pelaan tosiaan amerikkalaista jalkapalloa Hämeenlinna Lady Huskiessa. Joukkue perustettiin 2013 syksyllä ja sieltä saakka oon ollut mukana. Ollaan ykkösdivarissa. Pelipaikkani on alusta saakka ollut RB eli running back eli keskushyökkääjä. Meitä backeja on erilaisia. Tailbackit kantaa pääsääntösesti palloa ja fullbackit blokkaa pallonkantajalle tietä. Lätkätermein ne olis niinku fyysinen ja kiekollinen. Offseasonilla oon reenannut molempia. Ensimmäinen vuosi meni aivan penkin alle. Reenasin syksystä kevääseen vaan sen takia, että polvesta repes osittain eturistiside kuukaus ennen kauden alkua. Sainkin sen kuntoon ekaan peliin (vastassa Hyvinkää Falcons) ja pallonpalautuksessa puoliajan jälkeen tulikin parista suunnasta taklauksia, joiden seurauksena meikäläisen lasinilkka särkyi. Revennyt nivelside, luumustelma, rustovaurio ja jännetupintulehduksia. Nice. Ei muuta kun kepit takas ja Himokselle viettään juhannusta. Vitutti niin paljon, että olisin mielellään sahannut molemmat jalat irti. Loukkaantumiset olikin sitten meiän joukkueen vitsaus. Miltein koko hyökkäys lähti laulukuoroon. Niistä onneks monet toipui ja Ladyt voittikin vikan pelin Joensuu Wolvesia vastaan. Hienoo! Ite pysyttelin visusti poissa koko jenkkifutiksesta. Vitutti niin paljon. Kesän lopussa olin konkannut paskana olevan nilkan kanssa jo kolmisen kuukautta. Piti ottaa yhteyttä ortopediin. Tohtori totes, että leikataan. Mulle iski paniikki (se tietäis monen kuukauden kuntoutusta ja pitäis pysyä 9kk poissa lajin parista). Sehän ei meikäläiselle sopinu ja tongin netistä vertailuja erilaisista nilkkatuista. Yks oli yli muiden ja se tuki on mulla edelleen enkä luovu siitä koskaan. En siis ikinä mennyt siihen leikkaukseen. Hyvin toimii kuitenkin. Pääsin takas reenaan ja syksy hiottiin perusjuttuja. Vuoden alussa laitettiin varusteet taas pitkästä aikaa päälle ja kaikki menikin alusta saakka, yllätysyllätys, päin Pirkkalaa (mistä tää sanonta tulee??). Itsevarmuus oli kadonnu jonnekin. Ei tullut hyviä juoksuja, ei blokkeja, ei mitään. Joka reeneissä sattu jotain pientä haaveria. Kontakti alko jännittään enkä luottanu taitoihini. Koko jenkkifutis tuntu pakkopullalta ja ehdinkin jo päättää, että jään hetkeks sivuun. Katteleen ja mietiskeleen. Tää oli tammikuun loppua ja mulla oli vielä edessä tekniikkaleiri Eerikkilässä. Sinnekään ei huvittanut lähteä. Painelin leirille leuka rinnassa ja paskaa housussa, mutta tulinkin pois ihan uutta virtaa täynnä. Leiri meni helvetin hyvin eikä mitään sattunu. Palloiluhallissa alkokin reenit taas maistuun. Luojan kiitos en jääny sivuun. Nimittäin vähän leirin jälkeen valmentajalta tuli sähköposti, jossa tiedusteltiin kiinnostusta maajoukkuehommiin. EM-kisat olis Espanjassa elokuussa. Ensimmäinen karsintaleiri on viikko pääsiäisen jälkeen. Sinne mä nyt olisin menossa. Vaikea uskoa, mutta siitä sitten innostuin niin notta salikortinkin hain ja aattelin vetää loppurutistuksen leiriä varten. Näytetää mistä Lady Huskiet pissii.
Ps. Jos tykkäsit niin lue seuraava ja jos et niin lue silti.
Pps. En panosta sen enempää oikeinkirjoitukseen, sillä saan tehdä sitä ihan tarpeeks koulussa.
Phiis, moro.
