Eipäs juupas
Aluks olin et nyt riitti. Sit olin et ei sittenkään. Nyt oon taas, että ehkä joo. Nimittäin jenkkifutis. Sillä hetkellä, kun makasin maassa ja huusin ku palosireeni polveeni, olin saletti. Ei enää. Meni muutama tunti ja ajatukset oli toiset. Eiliseen saakka. Oon alkanu ymmärtään, että mitä tää tekee mun mielenterveydelle. Mietinkin, että miten oon ottanu tän päällisin puolin niin hyvin. En ookaan. Alitajunnassahan se myllertää. Mut arvatkaa onks alkanu taas janottaan? Jep. Ei mulla oo muuta tekemistä. Miksen mä jois pullollista punaviiniä keskiviikkona ja lähtis juomaan? Ja sama homma taas perjantaina. Lauantaina.. Ehkä jopa sunnuntainakin.
Ennen tätä loukkaantumista mun arki alko näyttään oikeesti hyvältä. Oli töitä, jaksoin urheilla, saavutinkin siinä jotain. Juominen oli vähentyny reippaasti. Mieli oli nii virkee, kun keväällä vaan voi hullulla olla. Uskalsin jopa pienesti, ihan vaan silleen salaa, haaveilla pelaavani joskus vielä ulkomaillakin jonkun kauden. Suomesta on lähteny daameja Jenkkeihin muutamaks kuukaudeks. Jos nekin ni miksen ehkä minäki? Joku on väittänyt, että lahjoja on. No mut se kaikki on tainnu nyt jäädä taakse. Oon muutenkin aika epätasapainonen ihminen, joten mun täytyy oikeesti miettiä miten mun pää kestää tämmöstä. Lähes vuoden mittanen takapakki. Jalat saa kyllä kuntoon, mutta korvien väliä ei välttämättä. Tai vaikka saiskin, niin sillä on paljon tuhoisammat vaikutukset, kun yhellä poikki menneellä etrustisiteellä tai revenneellä kierukalla.
Kuva: Merle Ziemann. Väärän värisissä paidoissa. Saintsin sinisissä Tampereella. Harkkapeli venäläisiä vastaan. Kypärässä on sentään oikeet tarrat!
Oon ihminen, joka tarvii liikuntaa. Musta muuttuu muuten ylivilkas pikkulapsi, joka menee pitkin seiniä. Nyt mä en saa sitä. Pääsen salille. Poljen kuntopyörää. 20 minuutin polkeminen 4 kertaa viikossa ei todellakaan vastaa sitä määrää, mitä oon tottunut tekeen viimesen 2 vuoden sisällä. Sitä paitsi mä oon tottunut siihen, että reeneissä kuuluu pahoinpidellä joku. Emmä tuolla salilla voi mennä juokseen jotaki kumoon. Mihin mä nyt enää puran paskan päivän? Heittelenkö mä kotona tavaroita? Sekin tulee kalliiks. Eihän sillä yksin asuessa olis mitään merkitystä. Mutta niin kauan, kun täällä toinen ihminen asuu, mun on mietittävä myös sitä.
Niimpä mä sitten tosissani olen alkanut harkitseen, että josko jättäisin jefun. Tähän astisen elämäni tokaparas asia. Vaikee päätös. On mulle onneks aikaa miettiä. Mutta… Ens vuonna pitäis mennä naimisiinkin. Kauden jälkeen. En haluais tehdä sitä pyörätuolissa. Ja kyllä mä pidän tätä mun helposti järkkyvää mieltänikin melko tärkeenä. Oon jotenkin saanu kaikesta menneestä huolimatta säilytettyä järjen päässäni, haluaisin pitää sen niin.
Oon harrastanut kaikkea, siis kaikkea, uinnista moottoriurheilun kautta jääkiekkoon ja ratsastukeen. Lentopalloo, kaukalopalloo, sählyä, yleisurheilua. Vaikka mitä. Koskaan en ole missään muussa lajissa murtanu edes sormea. Miks just tässä, kaikista siisteimmässä lajissa, jossa vois pärjätä vielä tällä iällä?
Makustelin ajatusta pelipaikan vaihtamisesta. Keskushyökkääjänä vaan oikeesti taitaa sattua eniten loukkaantumisia. Ja onko ihme! Kaikki haluu tappaa sut. Kun muutama sua moninkerroin isompi jässikkä taklaa kahdesta suunnasta, on loukkaantumisriski tosi suuri. Mut ei. Ei mua kiinnosta mikää muu pelipaikka. Joko oon running back tai sit en pelaa. Kyl se näin o! Kai mussakin joku pieni masokisti asuu. Ehkä mä alotan painin? Jotenkin kyllä ahdistaa, kun se toinen ihminen on niin pirun lähellä. Joku, jota en tunne, koskee muhun. Apua. Eikä ees varusteita välissä. Mutta voishan sitä kokeilla. Jotain mä tarvin ton jefun tilalle kuitenkin. Mietintämyssy päähän. Jännä nähdä kuin käy.
Phiis, moro.
