Märkä rätti naamaan
Siltä se tuntuu. Nyt mä muistan, minkä takia oon pessimisti. 3 sekunnissa voi tuhoutua kaikki tänä vuonna saavutettu. Maajoukkueen karsintaleiri, työpaikka, Levin reissu. Tapahtu se, mitä mä just viime blogissa pelkäsin. Loukkaantuminen reeneissä. Polvella ei tee tällä hetkellä mitään. Oon menossa tänään Mehiläiseen ja sieltä tarttuu mukaan kepit sekä luultavasti aika magneettiin. Kävellä ei pysty. Polvi ei taitu. Särkee levossakin. Jotenkin se väänty. Oma vika. Otin liian pystyssä vauhtia fullin paikalta blokkiin rynnätessä, ja puolustuksen endi pääsikin linjan päästä runttaan vielä vasempaan olkapäähän. Otin oikeella jalalla tukee ja polvi ympäri. Huusin kun syötävä. Kuulu, ja tuntu, pelottavan kova napsahdus. Mulla ei ole enää yhtäkään tervettä polvee. Vasen nilkka on ok. Se meneekin aeuraavaks, kuhan pääsen taas harrastaan.
Viime kerralla pystyin sentään ajaan autoo. On automaatti ja vasen polvi oli paketissa. Nyt en pysty siihenkään. Se on maailman kamalin tunne, kun joudut turvautuun toiseen ihmiseen. Ihan kaikessa. Et pääse suihkun lattialta ylös ilman apua ja kahvikupin kantaminen olohuoneeseen, läikyttämättä, on mahdotonta. Puhumattakaan siitä, että menisit yksin kauppaan. Saatika siivoisit. Siinä koetellaan parisuhdetta. Molempien hermoja. Onneks meiän tasasen tappavaa parisuhdetta ei ookaan vielä koeteltu!
Ehkä mua ei vaan oo tarkotettu jenkkifutariks? Yläkerran Herra yrittää kyllä kaikin tavoin asiasta vinkkailla. Minä se en kuuntele. En oo kuunnellu ikinä. Ketään. Mä lopetan tän vasta sitten, kun lääkäri kieltää. Vaikka eihän tässä oo mitään järkee. Ei mitään. Reenaan joka syksy ja kevät verenmaku suussa, kunnes just niillä ratkasevilla hetkillä loukkaannun. Tää on jo kolmas kerta. Vuoden sisään. Ja nyt puhutaan isoista loukkaantumisista. Tän kaiken lisäks on murtuneita sormia, löysiä ranteita, venähdyksiä, verta vuotavia haavoja, hyppääjän polvi, vaivasenluu, rasittuneet polvet jne. Lista on aika pitkä. Sanonta ”urheilija ei tervettä päivää näe” pitää meikäläisen kohdalla helvetin hyvin paikkansa.
Tosiaan: tää on se syy miks mä olen pessimisti henkeen ja vereen. Vähän liian monta kertaa kokenu sen, että just kun on kaikki suht hyvin niin se kyllä menee pilalle. Jotenkin. Sitä aina odottaa, että koska jotain tapahtuu. Tällä kertaa tein sen virheen, että innostuin liikaa. Olin niin ilonen maajoukkueen karsintaleiristä. En voinu kuvitellakaan loukkaantuvani sitä ennen! Unohdin siis, että kaikki voi ihan oikeesti mennä vituiks. 3 sekunnissa!? Jos tässä vaiheessa joku jaksaa olla vielä yltiöpositiivinen niin hattua nostan.
Ps. Mä en muuten tartte tsemppauksia. Enkä voivottelua. Mä tartten terveet jalat. Mun koko kevät on pilalla. Ehkä kesäkin.
Tänään en sano phiis.
Moro.
